Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hilda Kattelus in memoriam


”Jos rukiin tähkä nousee ylitse muiden, niin sitä tuuli eniten tuivertaa. Sama laki on siinä viljavainiossa, jonka tähkiä sanotaan ihmisiksi.”

Olof Staffansson nousi vaimonsa Britan kanssa vuonna 1658 Paimionjoen töyräälle, Katteluksen kylään, katsomaan mitä tuli ostettua ja samalla talon paikkaa. Hän tuskin kuvitteli, että 350 vuotta myöhemmin heidän runsaat 3000 jälkeläistään olisi pantu kirjoihin ja kansiin.

Tuskinpa tämä asia oli mielessä päällimmäisenä 28-vuotiaalla Hildallakaan, kun hän 280 vuotta myöhemmin keräsi tavaroitaan juurikoriin ja vanhaan vaneriaskiin valmistautuessaan lähtemään ensimmäiseen työpaikkaansa. Isä-Kalle, Ylitalon isäntä, oli valjastanut hevosen, jolla he lähtivät Kosken kirkonkylään. Sieltä matka jatkui ensin linja-autolla Mellilän rautatieasemalle ja siitä edelleen määränpäähän Jyväskylän maalaiskuntaan, Kolun kunnalliskotiin.

Tämä matka kesti 38 vuotta. Eläkkeelle siirryttyään Hilda asettui asumaan Paimionjoen rantatöyräälle Katteluksen sillanpieleen Alitaloa vastapäätä. Sanoinkin Hildalle, että hänestä tuli kylän siltavouti, joka seurailisi kulkijoita ja kylän elämää. Tuskin Yli-talon pellon savi oli Hildan varpaitten välissä päässyt kuivumaan näiden vuosien aikana. Silmäillessään pihakeinusta vastarannalle Katteluksen kylälle lienee Hildalla voimistunut ajatus kerätä sukua yhteen. Vuodesta 1960 lähtien hän oli veljiensä kanssa käynnistänyt ulkopuolisin voimin alustavia selvityksiä omasta, Yli-Katteluksen puoleisesta suvustaan Sukutilakunniakirjaa varten.

Ensimmäinen laajempi tapaaminen oli Hildan veljen Adin 60-vuotispäivillä Ylitalossa vuonna 1965. Lähes 200 sukulaista antoi uskoa sukuseuran perustamiseen. Loppu onkin jo historiaa, jota on käsitelty omassa jäsenlehdessämme. Hilda oli lehden moottori ja ahkera kirjoittaja. Lehdestä minäkin sukutietouttani ammensin, kuten niin moni muukin.

Olin itsekin paluumuuttanut juurilleni Alitaloon, Hildaa vastapäätä, ja olin mukana sukukirjatyöryhmässä. Tästä alkoi tiivis yhteydenpito välillämme. Minä kuljin milloin vanhojen asiakirjojen, milloin valokuva-albumien kanssa sillan yli Hildan luo, ja siinä ilta usein vierähti yömyöhäiseen.

Hildalla oli taito saada vieras tuntemaan itsensä jotenkin ainutlaatuiseksi, tärkeäksi ja odotetuksi. Joskus illan ollessa jo pitkällä Hilda sanoi, ettei hän nyt keittänyt kahvia, kun olen niin sinua odotellut, enkä halua katkaista keskusteluamme kahvinkeitolla. Otettiin pienestä pikarista napsit Marskin ryyppyä – sen tekemisessä kun ei mennyt aikaa hukkaan. Kotiin kävellessä oli tapaamisestamme hyvä maku suussa – ilman napsiakin.

Hildan sukurakkaus, määrätietoinen luonne ja huomattava taloudellinen tuki mahdollistivat sukuseuran toiminnan ja sukukirjan tekemisen tehokkaan aloittamisen.

Hildan päättäväisyydestä ja tahdonvoimasta olisi montakin esimerkkiä, mutta kerron viimeisen. Kun siirsimme vuodella sukukirjan julkaisuajankohtaa 350 vuotuissukujuhliimme, niin epäilimme hallituksessa, miten Hildan heikentynyt terveys kestää tämän siirron. Hilda sanoi sopineensa yläkerran Herran kanssa, että ”juhliin menen ja sitten olen valmis lähtöön”. Niin myös tapahtui. Hildan mukanaolo juhlissa oli pelkkää tahdonvoimaa, sillä hän halusi hyvästellä sukunsa.

Olin Hildan luona tiistaina 7. päivänä lokakuuta. Hilda oli hyvin väsynyt. Hän tunnisti minut kuitenkin äänestä, otti molemmat käteni omiinsa, puristi lujasti ja kiitti kaikesta, sekä pyysi välittämän kiitokset kaikille sukukirjan tekijöille ja juhlien järjestelyyn osallistuneille. ”Nyt on kaikki tehty ja hyvä olla.” Hildan luota lähtiessäni, silmät kosteina, ajatus jäähyväisistä kävi mielessä. Tieto Hildan poisnukkumisesta tulikin runsaan päivän kuluttua.

Hilda on pitkän ja ansiokkaan elämänsä varrella vaikuttanut monen ihmisen elämään, niin työssään kuin myös sen ulkopuolella. Hildan tapaaminen jätti aina jälkensä. On ollut etuoikeutettua saada, yhtenä monista, kulkea yhtä matkaa Hildan kanssa nämä viimeiset vuodet. Tätä tunnetta kuvaa mielestäni hyvin toinenkin hänen kirjaamansa ajatus Yhtenä Heistä ­kirjasta:

”Kun kaksi ihmistä viihtyy toistensa seurassa, he ovat viritetyt samalle aaltopituudelle ja heidän kanteleensa soivat yhteen.”

Antti Kesälä
2008

©2019 Katteluksen sukuseura - suntuubi.com